Ten months later

(Huom: Seuraava teksi sisältää varsin juustoista ja ennalta-arvattavaa vaihtarisurumateraalia)

Moi. Kuten EHKÄ saatoitte huomata, kyllästyin blogin pitämiseen. Kirjotin viimeksi eteläsaaren reissustani josta nyt tuntuu olevan ikuisuus aikaa.

Mutta nyt on maanantai, ja tän viikon lauantai-aamuna lähden kotiin. Hui. 10kk ja 9 päivää meni kun hujauksessa, sanon tän varmaan miljoonannen kerran mutta aika meni ihan liian lujaa. Luin mun vanhoja päiväkirjatekstejä eilen, ja nyt naurattaa  ne "oon ollu täällä nyt kolme kuukautta, ja ihan pian oon puolessa välissä" ja "mitä ihmettä huomenna on joulu".  Aloin paniikissa miettiin että apua en ole saanut tän vuoteni aikana mitään aikaseksi, en ole tehnyt yhtään mitään. Mutta sitten älysin olevani ihan tyhmä: vietin kaksi viikkoa eteläsaarella, kävin Australiassa (Brisbane), kävin monissa miekkailukisoissa ja menestyin, opin puhumaan paljon paremmin englantia, sain paljon uusia kavereita... Vaihtarivuosi on kyllä parasta aikaa ihmisen elämässä.

Erittäin clicheinen (onkse tolleen suomeks??) ja lälläälöö sanonta: "Don't cry because it's over, smile because it happened". Ja se on kyllä täydellinen lause tähän tilanteeseen. Kamalasti mua surettaa kun pitää jättää mahtava hostperhe ja kaikki uudet kaverit taakseen. Enää en voi sanoa Wellingtonia kodiksi, enkä ole oppilas Wellingtonin High Schoolissa. Mutta miksi mun pitäisi surra? Vietin elämäni parhaat 10kk täällä. Ei sillä että mun elämä Suomessa on ihan kamalaa ja tuskasta, mutta tein niin paljon uusia juttuja ja tapasin uusia ihmisä ja muutuin ihmisenä. Jos saisin itse päättää, jäisin tänne vielä toiseksikin vuodeksi. Itse asiassa jäisin tänne koko loppuelämäkseni.
Wellington on ihana paikka asua. En olisi voinut toivoa parempaa kaupunkia kodikseni, ja varsinkin kun en asunutkaan esikaupunkialueella vaan ihan kävelymatkan päässä keskustasta. Vaikka valitin tuulesta ja kylmyydestä ties kuinka monta kertaa, nautin silti olostani täällä.
Mun hostperhe. Luulin eka et mun elämä olisi kauheen tylsää kun mulla ei ole sisaruksia ja mun vanhemmat on aika vanhoja, mutta päinvastoin. Ne oli huolehtevia, hauskoja ja ei todellakaan käyttänyt kuin vanhukset. Mä sain tehdä melkeinpä mitä halusin, ja ne oli aina kyselemässä että miten koulussa menee ja sen sellaista. Kaiken lisäksi mun hostiskä tekee ihan sika hyvää ruokaa ja tuo mulle aina kahvia aamuisin. Oon iki-onnellinen että päädyin just niitten kanssa asuun, ja ne sanoi että niille tulee niin kova ikävä mua.

Mutta kaikista onnellisin varmaan oon siitä että pääsin jatkaan miekkailua. Suurin osa mun kavereista täällä tuli miekkailun kautta, ja ekaa kertaa elämässäni mulla oli samanikäsiä reenikavereita. Ekoina kuukausina aattelin että voi kun olisi kivaa viettää niiden kans aikaa reenien ulkopuolella, ja en millään uskaltanut kysyä. Mutta nyt en muuta teekkään kun vietä niiden kanssa aikaa ja kävele yömyöhään ympäri Wellingtonia. Eilen illalla vietin niistä kolmen (James x2 ja Claire jos niitä muistatte) kanssa mun "läksiäiset" ja sain paljon lahjoja ja haleja :'). Kova ikävä niitä tulee, ja ne lupaili tulla käymään Suomessa mun luona.

Voi juku, muistan kun olin ihan lähdössä Australiaan vaihto-oppilaaksi ja olin kovin pettynyt kun Exploriukselta ei ollut enää paikkoja vapaana. Mutta sitten mulle ehdotettiin Uutta-Seelantia ja aattelin että no miksipä ei, ja nyt en vois olla onnellisempi että päätin mennä sinne enkä vaihtaa järjestöä ja mennä Ausseihin. Mua järkyttää ajatella jos en oliskaan tullut tänne. Kaikki ne jutut mitä tein ei olis koskaan tapahtunut. Hui.
Uusi-Seelanti on mahtava paikka. Oon rakastunut tähän maahan, ja vaikka oon ollut täällä kaks kertaa aikasemminkin lomalla niin nyt vasta älysin että kuinka kaunis ja ainutlaatuinen maa tää on. Kaikki on tosi mukavia; täällä on tosi helppoa saada uusia kavereita. Kiwit on rentoja ja ilosia ihmisiä, ja on outoo palata Suomeen kun melkeinpä kukaan ei vedä normaalia smalltalkia kaupan kassalla. 

Tottakai on ihanaa nähdä mun perhettä ja kavereita uudestaan pitkän ajanjakson jälkeen, mutta kauheen haikee fiilis kun pitää jättää kaikki taakseen. En kyllä todellakaan kadu tätä, en yhtään. Tyhmää sanoa näin mutta muutuin tosi paljon ihmisenä. Ajattelen nyt asioista jotenkin avoivemmin ja oon jotenkin ulospäinsuuntautuneempi. Opin myös puhumaan paremmin englantia.
Ei tätä kokemusta voita mitään. Mun mielestä kaikkien nuorten pitäisi kokea vaihtarivuosi, koska se on jotain ainutlaatuista. En tuu koskaan unohtaan mun aikaa täällä ja vielä vanhana mummunakin alan nauraan joillekin muistoille. Ja nyt mua alkaa itkettään, mikä ei ole kauheen hyvä koska kirjoitan tätä koulussa. Unohtakaa ne kaikki surulliset ja masentavat tekstit mitä kirjotin joskus marraskuussa, en tunne enää yhtään sillä tavalla.

Kiitos Welly, mun vuosi on nyt ohi ja mä lähden takasin Suomeen.

Mutta tuun vielä jonain päivänä takasin.

DOLPHINS

Moi! Aikalail ton matkan loppupuolel oltiin yö Kaikourassa, missä jotkut meni valasajelulle ja jotkut hyljeuinnille ( :DDD) mutta mä päätin mennä delfiiniuinnille. Se kuulostaa aika lapselliselta ja silleen mut oli meinaan iha älyttömän upeeta.
Ne oli siis ihan luonnossa eläviä delfiinejä, ja ajeltiin ettimäs niitä veneellä joku 30-45 min. Sit ku löydettiin...parvi? lauma? Niin se vene pysähty ja me päästiin uimaan niiden kanssa! Meil oli päällä märkäpuvut ja snorkkelit ja räpylät. Se oli niin huvittavaa ku meidän piti äänellä jollakin tavoil jokka saattais herättää delfiinien mielenkiinnon, ja kaikki oli vaan siel vedes tähyilemäs syvyyksiin ja kiljumas ties millä kielellä... Mutta ne delfiinit tuli ihan lähelle, ja mun ympäril kieri yhes vaihees joku 7! Ja niihin ei olis saanu koskea mutta kai mä ny vähän niitä hipoilin ku ne kiisi ohi. Ja pongattiin kans yks pingviini uimaretkellään!

Suurimmal osal meidän ryhmäst oli goprot mukanaan, joten ne sai kuvia/videoita ihan veden alla niistä delfiineistä. Ite jouduin tyytymään veneestä otettuihin kuviin. Kaikki oli muuten ihan järkyttävän merisairaita... :D